Egon takaa

Ristiriitaiset ajatukset poukkoilevat päässäni, kun en tiedä kirjoittaakko mitään.

Asetan itseni likoon kuitenkin itseni takia, omien silmieni alle.
Sillä oikeasti ei minun kirjoituksillani ole mitään merkitystä tai painoarvoa muille.

Olen kulkenut pitkään silmät ummessa, kuvitellen että kaikki oikeasti pyörii ympärilläni,

kannustaen itseäni siihen sillä, että terve itsekkyys on hyvästä. 'Oikeasti kaikki mitä teemme on pohjimmiltaan itsekkäiden syiden voimasta, ja olenhan sentään elämäni tärkein ihminen', olen ajatellut, ja ottanut vastaan kun on tarjottu. Olen saattanut unohtaa jopa kiittämisen, sillä tarkoituksenani on ollut pyrkiä siihen että teen siten miten tuntuu hyvältä, en miten säännöt tai odotukset vaativat. Olen pitänyt itseäni muita parempana.

Minua hävettää

ja haluaisin pyytää anteeksi kaikilta joita olen kohdellut huonosti, loukkaavasti, ajattelemattomasti. Joiden halut olen siirtänyt sivuun omani tieltä.

Joiden juttuja en ole jaksanut kuunnella, koska "ei ole tuntunut siltä."
Joille en ole tarjonnut apuani, mutta joilta olen ottanut sitä vastaan.
Joiden huomiosta olen nauttinut täysin siemauksin

ymmärtämättä, että ystävyys on vuorovaikutusta.

Joskus se mikä on parasta minulle ei välttämättä tunnu hyvältä.
Beach House - Take Care

Kaiken tämän jälkeen

Tiedossa sekavuutta, en aio korjata seuraavaa tekstiä yhtään selkeämmäksi, koittakaa pärjätä.

Viime viikolla tuli sellainen olo, että tässäkö tää nyt oli, elämän suuret kysymykset on ratkottu, selvitetty, täydellinen tasapaino löydetty ja henkinen ikä siinä pisteessä että enää on jäljellä vain tämän läpi kolutun elämän jättäminen. Sellainen olo on tullut joskus aiemminkin, kun on ollut varma olo kaikista mielipiteistä ja vahvantuntuinen luulo siitä että mikään ei enää voi hetkauttaa. Sellainen olo, että katselen muita ihmisiä ympärilläni (kuten aikaisemmassa postauksessa) itsevarmojen ja jälkeenpäin ajateltuna myös typerien ajatusten kanssa; "voi teitä, teillä on vielä paljon edessänne"-asenteella ja olo on samalla vielä mummompi.
Tiedän että tässä iässä se on aika naurettavaa, varmaan ehkä tyypillistäkin, ja selvää ylireagointia tai ylianalysointia hetken tasapainosta, mutta olkoot.

Yksin onkin helppo mietiskellä ja teorisoida, kuten hiljattain viisastelin tästä aiheesta keskustellessani. On helppo päätyä ratkaisuihin ja varmuuteen, eikä luultavasti tuo ylempänä kuvailtu harmonisen vakaa olotilakaan ole kaukaa tavoiteltavaa. Mutta kun hämärästä mietiskelykammiosta palaa arkiseen ympäristöön, ja kun teorisointi vaihtuu käytäntöön eli arkiseen elämiseen ja kanssakäymiseen, ei oivalluksista välttämättä olekaan apua. Ne oikeastaan kutistuvat entisiin mittasuhteisiin, eli pikkuriikkisiksi pisteiksi ensimmäisten hämmentävien tilanteiden sattuessa eteen. Tunteet menevät järjen edelle ja kaikki on taas mielessä sikinsokin ennen kuin huomaakaan. Ja kun olosuhteisiin ei voi itse puuttua myös se niinsanottu henkinen ikä joutuu oikeaan koetukseen.

No, tällä hetkellä tuo fiksu pätemiseni sitten näkyy käytännössä, ja käytäntö lyö kasvoille. Onkin ehtinyt olla varma, tyyni ja rauhallinen olo sen verran pitkään, että sekavuutta, ylä- ja alamäkiä olisi voinut jo odottaa. Elämä näyttää taas värikirjonsa! Ei siihen kuulu vain kauniita, tasaisia, hempeitä ja tuttuja värejä vaan myös rikottuja, harmaita, synkkiä ja räiskyviä sellaisia. Värittömyyttäkin, ja värejä joiden olemassaolosta ei meillä ole tietoakaan.
Sisällä kuohuaa ja roiskuu kun ulkona paistaa aurinko ja hanki kimaltaa. Huh!

Yritän tässä siis myöntää lapsellisuuteni, keskeneräisyyteni ja sen, että
elämä taitaa sittenkin olla vähän minua suurempi ja viisaampi juttu.
Jatkan seikkailuani hymyillen, ehkä tällä kertaa oikeasti pienen uuden järjenmurusen kanssa.

Symbioosi?

Symbiosis by Elanore

Tällä hetkellä ajankohtainen asia mietityttää minua jo ties kuinka monetta päivää, enkä ole varma onko ihmisten kanssa keskustelu yhtään hyvä oman mielipiteen muodostamisen kannalta. Tajusin nimittäin hetki sitten, että muodostan mielipiteeni herkästi henkilökohtaisesti eniten kunnioittamani ihmisen mielipiteen pohjalta, siten etten edes huomaa tekeväni käännöstä, tai poikkeavani omista ajatuksistani. Koen, että muiden ajatukset ovat omiani, jos olen niiden kanssa samaa mieltä, ja tässä tapauksessa en enää tiedä mitä mieltä olen.

Kyseessä on nimittäin sitoutuminen, omistautuminen ja parisuhde.
En tiedä, onko loppujen lopuksi toisiin ihmisiin tarttuminen hyvä vai huono asia?

Ensinnäkin se, että haemme muista ihmisistä onnea, on ehkä hiukan nurinkurista, sillä onni on lähtöisin aivan jostain muualta kuin meitä ympäröivästä maailmasta. Luin joskus jostain pienen tarinan, jossa Luoja yrittää etsiä piilopaikkaa johon kätkeä onnen. Meren pohjasta, aavikon keskeltä ja korkeimman vuoren huipulta etevimmät sen saattaisivat löytää, joten lopulta hän kätkee sen ihmisten sisälle. Sieltä kukaan ei sitä löydä, sillä kaikki hakevat onnea itsensä ulkopuolelta. En muista mistä tuon pätkän löysin, mutta se on valitettavan totta. Tarina näkyy siinä, että kaikissa ihmissuhteissa kärsiminen ja sydänsurut tuntuvat johtuvan nimenomaan siitä, että sijoitamme onnemme toisiin ihmisiin, ja kieltäydymme olemasta onnellisia ilman niitä.* Meille on opetettukin, että ilman asuntoa, perhettä, seurustelukumppania, rahaa jne emme voi olla täydellisen onnellisia. Kukaan ei haluaisi olla yksinäinen tai koditon jouluaattona, sillä sen täytyy olla kurjaa! Jokainen tarvitsee jotakin, mihin tukeutua! Vaikka loppujen lopuksi oma asenne ja suhtautuminen vaikuttaa siihen, kuinka onnellinen voi olla.
No, seuraavaksi se, että siirrämme onnemme ihmisiin, aikaansaa riippuvuuden. Olemme riippuvaisia ihmisistä, ja tätä riippuvuutta olen kuullut kutsuttavan myös rakkaudeksi. Oikeassa rakkaudessa ei kuitenkaan ole menettämisen pelkoa (Raamatunkin mukaan), tai vaatimuksia siitä, että rakastetun on pysyttävä lähellä vain edistämässä minun hyvää oloani, päinvastoin.* Aito rakkaus antaa tilaa, eikä ihminen toista rakastaessaan takerru tähän.
Parisuhde itsessään tuntuu siis useissa tapauksissa lähes sotivan rakkauden ajatusta vastaan, sillä suhteessa ihmiset "omitaan" ja niihin ripustaudutaan sokeasti. Yhdessäolon onnea varjostaa irti päästämisen pelko, ja harvat uskovat voivansa olla onnellisia läheisen ihmisen lähdettyä. Se on nurinkurista. (*nämä ajatukset lainattu kirjasta Havahtuminen, kirjoittanut Anthony de Mello)

Raamatussa siis kerrotaan, ettei aidossa rakkaudessa ole pelkoa (1. Joh 4:17-18). Kuitenkin avioliitto ja sitoutuminen on ihana, kunnioitettava asia, se sanotaan monessa kohdassa. Ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi, ja kuten Kristus ja seurakunta, tulee miehestä ja naisesta yksi, ja jokaisen tulee rakastaa puolisoaan kuten itseään. Tästä puhutaan myös esimerkiksi Matteuksen evankeliumissa luvussa 19, mutta se päättyy jakeeseen 12 niin, että: "On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon." Tämä lähestulkoon kumoaa kaiken aiemmin kerrotun, samoin kuin kohdat, joissa kehoitetaan luopumaan kaikesta maallisesta, mukaanluettuna perheenjäsenet, lapset ja muut läheiset. Tämä voi toki tarkoittaa myös henkistä luopumista, siten että elää perheensä kanssa mutta ei sido itseään tai onneaan siihen millään tasolla, vaan voi olla valmiina luopumaan kaikesta siitä milloin vain.
Toisaalta, kaiken lisäksi, ihminen joka ei elä parisuhteessa tai missään ihmissuhteissa, säästyy samalla niiden kiusauksilta. Ja vain itseään harjoittamalla, kiusauksia voittamalla, on mahdollista kehittyä.
Niinpä parisuhde ja uskollisuus tarjoaa harjoitetta varmasti vaikka koko loppuelämän ajaksi.

Voodoo Child - Patient Love

Mitä tästä opin

Before sunrise by Cj Tanedo

Ei ole varmaankaan mitään niin kehittävää ja ihanaa, kuin oivaltaa jotakin uutta itsestään!

Olen viime aikoina keskustellut ja käynyt läpi huoletonta elämänasennettani, sillä olen joutunut perustelemaan uusille ihmisille sitä miksi elän tilanteessa missä elän, ja sen lisäksi myös eilen itselleni sitä miksi jouduin tilanteisiin joihin jouduin, toistuvasti vieläpä samanlaisiin. Löysin nimittäin itseni eilen kampin linja-autoaseman tunnelista humaltuneiden ja mielettömän pelottavien mielisairaiden ihmisten keskeltä viideltä aamuyöstä, kun ystäväni lähti omaan bussiinsa ja jäin yksin tunniksi ilman tekemistä tai kovin turvallista oloa.
Ja kun rupesin miettimään, miten taas päädyin jo tuttuun tilanteeseen, ymmärsin että olin ajanut itseni siihen tietoisesti. Matkustin nimittäin eilen Helsinkiin pikkujouluihin ilman mitään tietoa paluumatkan juna- tai bussiaikatauluista, niiden hinnoista, omasta rahatilanteestani tai mahdollisista nukkumapaikkamahdollisuuksista Helsingissä, suunnitelmissa lähteä juhlien jälkeen Lahteen. Tiesin jo etukäteen, että pikkujoulut kestäisivät ainakin puoleenyöhön, en vain tullut ajatelleeksi että silloin eivät ole auki rautatie- eivätkä linja-autoasemat, eikä julkisia kulje yöaikaan aivan samalla tavoin. Jo matkan puolessa välissä soittimestani loppui akku, ja tajusin ottaneeni mukaan juhlavaatteiden lisäksi yhden ohuenohuen villapaidan. Olin liikkeessä siis koroissa ja pikkumustassa, laskin lähtiessäni vain sisätilamahdollisuuksien varaan. Kännykässäkin riitti akkua vain vahingossa, enhän sitäkään tietenkään tarkistanut ennen lähtöäni.

Keksimme kuitenkin ystäväni kanssa 24h auki olevan McDonaldsin ja muita hyviä sisätilapaikkoja, eikä olo muuttunut täysin toivottomaksi missään vaiheessa. Eihän tilanne toivoton ollutkaan, varsinkaan moniin muihin aiempiin kokemuksiini verrattuna. Keskiyöllä eksyileminen ja muu samantapaisiin ongelmiin joutuminen ei nimittäin yleensä ole minulle mitenkään harvinaista, ja jotenkin olen huomannut löytäväni itseni todella usein mitä kummallisimmista paikoista ilman karttaa, kännykkää tai ketään, joka osaisi neuvoa edes oikean suunnan, tien lähimpään vessaan tai bussipysäkille. Eikä se kaikki voi olla sattumaa tai "huonoa onnea", kyllähän osa syystä on aina minun.

En ole ikinä kuvitellutkaan olevani mitenkään tarkka tai varovainen yleisesti minkään suhteen, mutta vasta viime viikolla keskustellessani kahden minun mittapuuni mukaan menestyneen ja hyvässä tilanteessa olevan aikuisen kanssa, tajusin miten välinpitämättömältä ja varomattomalta yleisestikin tämänhetkiset valintani kuulostivat. Kuten myös perusteluni niille. Totta on se, että olin kumpaakin henkilöä paljon nuorempi (kummatkin sanoivat että olen vain "nuori ja huoleton"), mutta uskon että asiaan liittyy muutakin, eivät nimittäin monet ikäiseni ystävät joudu niin usein niin suuriin vaikeuksiin huolimattomuuttaan. Oikeastaan en tiedä kovinkaan montaa yhtä huolimatonta ihmistä kuin minä koen olevani. Ja sitä minä eilen sitten siellä kylmillä penkeillä keskiyöllä istuessani mietin.

Jostain syystä ymmärsin kaiken sillä hetkellä hyvin selkeästi, kun pirteän näköinen, siistiin merkkituulipukuun pukeutunut nainen soi jotenkin tutun säälivän katseen puoleeni. Saatoinhan minä näyttää ehkä vähän surkealta äärettömän vähän lämmittävissä juhlavaatteissani, hiukset sotkussa ja koko yön valvomisen merkit kasvoilla, vaikken kokenutkaan tilannetta mitenkään järkyttäväksi. Tajusin yhtäkkiä, että olisin, ja olen aina halunnut viestittää kaikille niille, joiden kuvittelin pitävän minua säälittävänä, että ei hätää, tämä ei ole minulle mitenkään uutta, kestän kyllä. Halusin tuntea olevani vahva selviytyjä, jota vastoinkäymiset eivät lannista. Joka ei valittaisi kylmästä ainakaan pariin viikkoon niiden koettelemusten jälkeen. Joka kasvaisi vastoinkäymisten avulla aina vain kestävämmäksi. Minusta on äärimmäisen arvostettavaa pärjätä missä vain tilanteessa rasittamatta siinä muita ihmisiä, ja kuuntelen mielelläni mitä hulluimpia selviytymistarinoita tosielämästä.
Vaikka samallahan tietenkin minun pitäisi oppia huolellisemmaksi kerta kerran jälkeen, ja tehdä vaikka kuten tiimikaverini viime viikolla sanoi, ettei lähde ikinä matkaan ilman ylimääräistä käteistä, täyttä kännykän akkua ja muuta tarpeellista. Jos varautuu, on aina tietenkin pienempi todennäköisyys joutua pulaan yllättävissä tilanteissa.

Jotenkin en kuitenkaan haluakkaan muuttua. (Tässä kohdassa ikäkommentit ovat tuttuja.) Koen turvallisuuden jossain määrin sellaiseksi, joka erottaa todellisuudesta. Tylsäksi, tutuksi. Joksikin, mistä ei voi oppia. Eihän varustautuminen ennen lähtöä poissulje seikkailuja, mutta jos lähden matkaan ilman täydellisen aukottomia suunnitelmia ja varasuunnitelmia, on matka luultavasti, vaikkei ehkä parempi tai mukavampi niin ainakin mutkikkaampi ja vaihtelevampi.

Ja itsepähän kärsin huolettomuudestani. Ehkä minä joskus opin.

Moby - God moving over the face of the waters

(Tämän ihan mielettömän sävellyksen ikäänkuin löysin juurikin matkustaessani Helsinkiä kohti. En ollut aiemmin tajunnut tämän hienoutta, junassa istuessani, maisemien vilistessä ohi tämä vain iski ensi kertaa.)

Tavattomattomat tavoitteet

Otin taas muutaman askeleen kohti fyysistä parempaa oloa, jonka olen asettanut suunnilleen tämän blogin aloittamisen aikoihin itselleni tavoitteeksi. Tavoitteeni muodostuu monesta eri määränpäästä, joita kaikkia lähestyn tasapainoisesti samaan tahtiin ilman turhaa kiirettä tai pakottamista, sillä se tuntuu ehdottomasti tehokkaimmalta tavalta kehittyä ja pitää kehittymisen halua yllä.
Tajusin nimittäin pitkästä aikaa taas eilen, että ihan oikeasti esimerkiksi muutaman kilon pudottaminen voisi keventää oloa ihan yleisesti, vaikken koekkaan olevani kovin kaukana ihannepainostani. En tarkoita siis mitään raivokasta nälkäkuurilaihduttamista, vaan monipuolinen ruoka plus säännöllinen liikunta -tyylistä juttua, jota olen pikkuhiljaa aloitellut ehkä puolen kuukauden ajan. Säännöllisyys vielä puuttuu, sillä koen tarvetta olla armollinen itselleni esimerkiksi väsyneenä tai kovien pakkasten aikana, mutta eiköhän jonkinlainen rutiini muodostu sitten itsekseen jos on muodostuakseen.

Meditation by Hannah

Mutta niin, tosiaan, tänään kävin ostamassa helokinsiemenöljykapseleita, joiden terveys- ja muista vaikutuksista luin eilen netistä niin paljon että vakuutuin. Olen nimittäin monesti vannonut, etten ikinä tule koskemaan ravintolisiin joita napsitaan purkista, sillä olen teorisoinut saavani kaiken tarvittavan oikeanlaisesta ravinnosta, joka on luonnollisempi vaihtoehto.
No, tajusin ainakin että kehon lisäksi periaatteeni kaipaavat tuuletusta myös, koska ei ravintolisien syöminen ole niin luonnotonta tai väärin kuin kuvittelin. Varmaan suurin osa ruoka-aineistakin on nykyään luonnottomampia kuin kylmäpuristettu siemenöljy. Saa nähdä, miten nopeasti näiden kapseleiden vaikutus alkaa näkyä vaikkapa atooppis-sekaihollani.
Lisäksi löysin vihdoin helpon ja keskipitkän lenkin jonka jaksoin juuri ja juuri juosta kokonaan. Lenkki on viihtyisä järvenrantamaisemineen, 8:n muotoinen, ja matkalla tapaa vuorokauden ajasta riippumatta aina muita lenkkeilijöitä, mistä pidän kovasti. Kaiken lisäksi lenkkiin sisältyy kaksi mäkeä (kummatkin ylä- sekä alamäkiä, sillä juoksen ne kumpaankin suuntaan) ja kahdet pitkät rappuset!
Eipä enää ihanteellisemmaksi voisi muuttua. Muuttua.. muuttua.. muutos. Muutos. Muutos! MUUTOS!

Jon Hopkins - Inner Peace

Kun asiat vain tapahtuu

Vaikka kuinka yrittäisi sitä vastaan taistella tai olla taistelematta, muutosta tapahtuu jatkuvasti. Kehityn kokoajan, ja samalla näen maailman ympärilläni erilaisena, se ikäänkuin kehittyy mukanani. Tai minä sen mukana. Mitä ikinä teenkään, en voi estää sitä.
Viime viikko oli yhtä suurta muutosta. Tajusin sen vasta jälkeenpäin, kun viikon reissun jälkeen kotiin palatessani aloin etsimään koulutuspaikkoja hakusanoilla sosiologia, yhteiskunta sekä kapitalismi. Ja löysin etsimäni! Ihmeellistä, etten ollut ikinä ennen kuullutkaan, että esimerkiksi yliopistossa voi tälläkin hetkellä opiskella asioita joista olen aina ollut kiinnostunut. Yhteiskunnan tarkastelemista kriittisesti opetetaan jopa täällä, kotipaikkakunnallani. Tieto siitä sai opiskeluinnostukseni heräämään ihan uudella lailla; voin päästä näkemään ja oppimaan lisää asiasta joka kiinnostaa! Ja ehkä jopa tekemään muutoksia ja työskentelemään asian parissa tulevaisuudessa. Ja oi, kuinka kiitollinen tästä kaikesta olenkaan. Siitä, että lähdin työmatkalle, ja tajusin kaiken tämän.

Saman matkan aikana törmäsin omiin heikkouksiinikin nähden ne ensi kertaa näinkin realistisesti. Ja ymmärsin että voin itsekin edesauttaa muutoksen tapahtumista niin, että kehityn. Olen vasta matkalla, keskeneräisenä, mutta asian näkeminen kirkkaasti tulee varmasti auttamaan sen ratkaisemisessakin. Tai sitten annan sen ratkoutua itsestään, kuten olen huomannut tapahtuvan kuitenkin.
Kotiin palattuani olen innostunut myös kitaransoitosta uudestaan aivan mielettömästi, ja huomannut että olen siinäkin paljon parempi kuin mitä muistin. Innostus auttaa asiaa, samoin halu kehittyä. Kuuntelin viikko sitten tätä kappaletta, joka liittyi vahvasti elämääni muutama vuosi sitten. Kuuntelin silloin kyseistä yhtyettäkin paljon, sittemmin se on painunut uusien löytöjen alle. Nyt kuitenkin minut valtasi valtava innostus opetella kaikki tuon kappaleen kolme kitaraa, ja muutaman päivän aikana sainkin kaikki opeteltua siten, että olisin toivonut voivani soittaa niitä itselleni taustaksi. Harmi, että minulla on vain kaksi kättä ja yksi kitara.
Muuta en ole kotiin palattuani oikeastaan ehtinytkään saada aikaiseksi,
mutta ei se mitään.
Nyt onkin aika vain nauttia.

Devotchka - The Winner Is

Opening - avautuminen

Internet on kamala paikka. Ensinnäkin, sitä kutsutaan paikaksi, vaikkei se konkreettisesti ole, eikä sinne voi mennä. Sitä kautta ei myöskään, vastoin yleistä tapaa puhua, voi huolehtia ihmissuhteistaan. Sillä minkälaista yhteydenpitoa on keskustella näytön kanssa kirjaimilla merkittyjä painikkeita painamalla? Miten voin väittää olevani hyvä ystävä, jos jaan kuulumiseni tasapuolisesti kaikille ihmisille facebookin kautta, tai painaan satunnaisesti tykkää-painiketta jonkun ystäväni suuresta saavutuksesta? En minä tiedä. Enkä silti ole ketään parempi tai huonompi, sillä käytän tätä yhteydenpitovälineenä siinä missä varmasti moni muukin suomalainen. Enkä ole siitä ylpeä.

Nyt kuitenkin olin tehnyt päätökseni siirtyä askeleella ehkä kohti parempaa, ja poistaa facebook-tilini. Messenger on jo pois käytöstä, mutta käytännössä olen korvannut sen vain Skypellä, jonka kautta teen täysin samaa mitä sen kilpailevan ohjelman kautta tein. Lisäksi nyt perustin uuden blogin, jolla ilmeisesti aion jakaa kuulumisiani samalla tavalla kuin facebookin kautta olen tähän asti tehnyt. Niin, että kirjoituksiani voidaan kommentoida ja niistä voidaan tykätä, ja niin, että pääsen edelleen jakamaan mielipiteitäni julkisesti. En tiedä, miksi minun on huijattava itseäni näin, varsinkin kun tämä ei todellakaan vaikuta oikeasti mitenkään internetistä irtipääsemiseen. Uskon kuitenkin vakaasti siihen, että facebookin käytön lakkauttaminen auttaa vähentämään tämän inhottavan kirkkaan näytön edessä toimettomana istumista.

Näin iloisesti alkaa toisen blogini tarina.


Kuvapainotteisempi blogini löytyy osoitteesta http://www.paperisilppua.blogspot.com