Kaiken tämän jälkeen

Tiedossa sekavuutta, en aio korjata seuraavaa tekstiä yhtään selkeämmäksi, koittakaa pärjätä.

Viime viikolla tuli sellainen olo, että tässäkö tää nyt oli, elämän suuret kysymykset on ratkottu, selvitetty, täydellinen tasapaino löydetty ja henkinen ikä siinä pisteessä että enää on jäljellä vain tämän läpi kolutun elämän jättäminen. Sellainen olo on tullut joskus aiemminkin, kun on ollut varma olo kaikista mielipiteistä ja vahvantuntuinen luulo siitä että mikään ei enää voi hetkauttaa. Sellainen olo, että katselen muita ihmisiä ympärilläni (kuten aikaisemmassa postauksessa) itsevarmojen ja jälkeenpäin ajateltuna myös typerien ajatusten kanssa; "voi teitä, teillä on vielä paljon edessänne"-asenteella ja olo on samalla vielä mummompi.
Tiedän että tässä iässä se on aika naurettavaa, varmaan ehkä tyypillistäkin, ja selvää ylireagointia tai ylianalysointia hetken tasapainosta, mutta olkoot.

Yksin onkin helppo mietiskellä ja teorisoida, kuten hiljattain viisastelin tästä aiheesta keskustellessani. On helppo päätyä ratkaisuihin ja varmuuteen, eikä luultavasti tuo ylempänä kuvailtu harmonisen vakaa olotilakaan ole kaukaa tavoiteltavaa. Mutta kun hämärästä mietiskelykammiosta palaa arkiseen ympäristöön, ja kun teorisointi vaihtuu käytäntöön eli arkiseen elämiseen ja kanssakäymiseen, ei oivalluksista välttämättä olekaan apua. Ne oikeastaan kutistuvat entisiin mittasuhteisiin, eli pikkuriikkisiksi pisteiksi ensimmäisten hämmentävien tilanteiden sattuessa eteen. Tunteet menevät järjen edelle ja kaikki on taas mielessä sikinsokin ennen kuin huomaakaan. Ja kun olosuhteisiin ei voi itse puuttua myös se niinsanottu henkinen ikä joutuu oikeaan koetukseen.

No, tällä hetkellä tuo fiksu pätemiseni sitten näkyy käytännössä, ja käytäntö lyö kasvoille. Onkin ehtinyt olla varma, tyyni ja rauhallinen olo sen verran pitkään, että sekavuutta, ylä- ja alamäkiä olisi voinut jo odottaa. Elämä näyttää taas värikirjonsa! Ei siihen kuulu vain kauniita, tasaisia, hempeitä ja tuttuja värejä vaan myös rikottuja, harmaita, synkkiä ja räiskyviä sellaisia. Värittömyyttäkin, ja värejä joiden olemassaolosta ei meillä ole tietoakaan.
Sisällä kuohuaa ja roiskuu kun ulkona paistaa aurinko ja hanki kimaltaa. Huh!

Yritän tässä siis myöntää lapsellisuuteni, keskeneräisyyteni ja sen, että
elämä taitaa sittenkin olla vähän minua suurempi ja viisaampi juttu.
Jatkan seikkailuani hymyillen, ehkä tällä kertaa oikeasti pienen uuden järjenmurusen kanssa.