Before sunrise by Cj TanedoEi ole varmaankaan mitään niin kehittävää ja ihanaa, kuin oivaltaa jotakin uutta itsestään!
Olen viime aikoina keskustellut ja käynyt läpi huoletonta elämänasennettani, sillä olen joutunut perustelemaan uusille ihmisille sitä miksi elän tilanteessa missä elän, ja sen lisäksi myös eilen itselleni sitä miksi jouduin tilanteisiin joihin jouduin, toistuvasti vieläpä samanlaisiin. Löysin nimittäin itseni eilen kampin linja-autoaseman tunnelista humaltuneiden ja mielettömän pelottavien mielisairaiden ihmisten keskeltä viideltä aamuyöstä, kun ystäväni lähti omaan bussiinsa ja jäin yksin tunniksi ilman tekemistä tai kovin turvallista oloa.
Ja kun rupesin miettimään, miten taas päädyin jo tuttuun tilanteeseen, ymmärsin että olin ajanut itseni siihen tietoisesti. Matkustin nimittäin eilen Helsinkiin pikkujouluihin ilman mitään tietoa paluumatkan juna- tai bussiaikatauluista, niiden hinnoista, omasta rahatilanteestani tai mahdollisista nukkumapaikkamahdollisuuksista Helsingissä, suunnitelmissa lähteä juhlien jälkeen Lahteen. Tiesin jo etukäteen, että pikkujoulut kestäisivät ainakin puoleenyöhön, en vain tullut ajatelleeksi että silloin eivät ole auki rautatie- eivätkä linja-autoasemat, eikä julkisia kulje yöaikaan aivan samalla tavoin. Jo matkan puolessa välissä soittimestani loppui akku, ja tajusin ottaneeni mukaan juhlavaatteiden lisäksi yhden ohuenohuen villapaidan. Olin liikkeessä siis koroissa ja pikkumustassa, laskin lähtiessäni vain sisätilamahdollisuuksien varaan. Kännykässäkin riitti akkua vain vahingossa, enhän sitäkään tietenkään tarkistanut ennen lähtöäni.
Keksimme kuitenkin ystäväni kanssa 24h auki olevan McDonaldsin ja muita hyviä sisätilapaikkoja, eikä olo muuttunut täysin toivottomaksi missään vaiheessa. Eihän tilanne toivoton ollutkaan, varsinkaan moniin muihin aiempiin kokemuksiini verrattuna. Keskiyöllä eksyileminen ja muu samantapaisiin ongelmiin joutuminen ei nimittäin yleensä ole minulle mitenkään harvinaista, ja jotenkin olen huomannut löytäväni itseni todella usein mitä kummallisimmista paikoista ilman karttaa, kännykkää tai ketään, joka osaisi neuvoa edes oikean suunnan, tien lähimpään vessaan tai bussipysäkille. Eikä se kaikki voi olla sattumaa tai "huonoa onnea", kyllähän osa syystä on aina minun.
En ole ikinä kuvitellutkaan olevani mitenkään tarkka tai varovainen yleisesti minkään suhteen, mutta vasta viime viikolla keskustellessani kahden minun mittapuuni mukaan menestyneen ja hyvässä tilanteessa olevan aikuisen kanssa, tajusin miten välinpitämättömältä ja varomattomalta yleisestikin tämänhetkiset valintani kuulostivat. Kuten myös perusteluni niille. Totta on se, että olin kumpaakin henkilöä paljon nuorempi (kummatkin sanoivat että olen vain "nuori ja huoleton"), mutta uskon että asiaan liittyy muutakin, eivät nimittäin monet ikäiseni ystävät joudu niin usein niin suuriin vaikeuksiin huolimattomuuttaan. Oikeastaan en tiedä kovinkaan montaa yhtä huolimatonta ihmistä kuin minä koen olevani. Ja sitä minä eilen sitten siellä kylmillä penkeillä keskiyöllä istuessani mietin.
Jostain syystä ymmärsin kaiken sillä hetkellä hyvin selkeästi, kun pirteän näköinen, siistiin merkkituulipukuun pukeutunut nainen soi jotenkin tutun säälivän katseen puoleeni. Saatoinhan minä näyttää ehkä vähän surkealta äärettömän vähän lämmittävissä juhlavaatteissani, hiukset sotkussa ja koko yön valvomisen merkit kasvoilla, vaikken kokenutkaan tilannetta mitenkään järkyttäväksi. Tajusin yhtäkkiä, että olisin, ja olen aina halunnut viestittää kaikille niille, joiden kuvittelin pitävän minua säälittävänä, että ei hätää, tämä ei ole minulle mitenkään uutta, kestän kyllä. Halusin tuntea olevani vahva selviytyjä, jota vastoinkäymiset eivät lannista. Joka ei valittaisi kylmästä ainakaan pariin viikkoon niiden koettelemusten jälkeen. Joka kasvaisi vastoinkäymisten avulla aina vain kestävämmäksi. Minusta on äärimmäisen arvostettavaa pärjätä missä vain tilanteessa rasittamatta siinä muita ihmisiä, ja kuuntelen mielelläni mitä hulluimpia selviytymistarinoita tosielämästä.
Vaikka samallahan tietenkin minun pitäisi oppia huolellisemmaksi kerta kerran jälkeen, ja tehdä vaikka kuten tiimikaverini viime viikolla sanoi, ettei lähde ikinä matkaan ilman ylimääräistä käteistä, täyttä kännykän akkua ja muuta tarpeellista. Jos varautuu, on aina tietenkin pienempi todennäköisyys joutua pulaan yllättävissä tilanteissa.
Jotenkin en kuitenkaan haluakkaan muuttua. (Tässä kohdassa ikäkommentit ovat tuttuja.) Koen turvallisuuden jossain määrin sellaiseksi, joka erottaa todellisuudesta. Tylsäksi, tutuksi. Joksikin, mistä ei voi oppia. Eihän varustautuminen ennen lähtöä poissulje seikkailuja, mutta jos lähden matkaan ilman täydellisen aukottomia suunnitelmia ja varasuunnitelmia, on matka luultavasti, vaikkei ehkä parempi tai mukavampi niin ainakin mutkikkaampi ja vaihtelevampi.
Ja itsepähän kärsin huolettomuudestani. Ehkä minä joskus opin.
(Tämän ihan mielettömän sävellyksen ikäänkuin löysin juurikin matkustaessani Helsinkiä kohti. En ollut aiemmin tajunnut tämän hienoutta, junassa istuessani, maisemien vilistessä ohi tämä vain iski ensi kertaa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti