Poissa silmistä, poissa mielestä

Täällä on kolme rasavilliä pikkupoikaa kylässä,
ja rupesin taas mietiskelemään maailman menoa ja kauheuksia.
Tällä kertaa nimenomaan seuraavaa iloista aihetta:

http://www.child-soldiers.org
http://www.unicef.fi/lapsisotilaat



Varoitus: Video sisältää paljon järkyttävää kuvamateriaalia ja kamalia kertomuksia.

Symbioosi?

Symbiosis by Elanore

Tällä hetkellä ajankohtainen asia mietityttää minua jo ties kuinka monetta päivää, enkä ole varma onko ihmisten kanssa keskustelu yhtään hyvä oman mielipiteen muodostamisen kannalta. Tajusin nimittäin hetki sitten, että muodostan mielipiteeni herkästi henkilökohtaisesti eniten kunnioittamani ihmisen mielipiteen pohjalta, siten etten edes huomaa tekeväni käännöstä, tai poikkeavani omista ajatuksistani. Koen, että muiden ajatukset ovat omiani, jos olen niiden kanssa samaa mieltä, ja tässä tapauksessa en enää tiedä mitä mieltä olen.

Kyseessä on nimittäin sitoutuminen, omistautuminen ja parisuhde.
En tiedä, onko loppujen lopuksi toisiin ihmisiin tarttuminen hyvä vai huono asia?

Ensinnäkin se, että haemme muista ihmisistä onnea, on ehkä hiukan nurinkurista, sillä onni on lähtöisin aivan jostain muualta kuin meitä ympäröivästä maailmasta. Luin joskus jostain pienen tarinan, jossa Luoja yrittää etsiä piilopaikkaa johon kätkeä onnen. Meren pohjasta, aavikon keskeltä ja korkeimman vuoren huipulta etevimmät sen saattaisivat löytää, joten lopulta hän kätkee sen ihmisten sisälle. Sieltä kukaan ei sitä löydä, sillä kaikki hakevat onnea itsensä ulkopuolelta. En muista mistä tuon pätkän löysin, mutta se on valitettavan totta. Tarina näkyy siinä, että kaikissa ihmissuhteissa kärsiminen ja sydänsurut tuntuvat johtuvan nimenomaan siitä, että sijoitamme onnemme toisiin ihmisiin, ja kieltäydymme olemasta onnellisia ilman niitä.* Meille on opetettukin, että ilman asuntoa, perhettä, seurustelukumppania, rahaa jne emme voi olla täydellisen onnellisia. Kukaan ei haluaisi olla yksinäinen tai koditon jouluaattona, sillä sen täytyy olla kurjaa! Jokainen tarvitsee jotakin, mihin tukeutua! Vaikka loppujen lopuksi oma asenne ja suhtautuminen vaikuttaa siihen, kuinka onnellinen voi olla.
No, seuraavaksi se, että siirrämme onnemme ihmisiin, aikaansaa riippuvuuden. Olemme riippuvaisia ihmisistä, ja tätä riippuvuutta olen kuullut kutsuttavan myös rakkaudeksi. Oikeassa rakkaudessa ei kuitenkaan ole menettämisen pelkoa (Raamatunkin mukaan), tai vaatimuksia siitä, että rakastetun on pysyttävä lähellä vain edistämässä minun hyvää oloani, päinvastoin.* Aito rakkaus antaa tilaa, eikä ihminen toista rakastaessaan takerru tähän.
Parisuhde itsessään tuntuu siis useissa tapauksissa lähes sotivan rakkauden ajatusta vastaan, sillä suhteessa ihmiset "omitaan" ja niihin ripustaudutaan sokeasti. Yhdessäolon onnea varjostaa irti päästämisen pelko, ja harvat uskovat voivansa olla onnellisia läheisen ihmisen lähdettyä. Se on nurinkurista. (*nämä ajatukset lainattu kirjasta Havahtuminen, kirjoittanut Anthony de Mello)

Raamatussa siis kerrotaan, ettei aidossa rakkaudessa ole pelkoa (1. Joh 4:17-18). Kuitenkin avioliitto ja sitoutuminen on ihana, kunnioitettava asia, se sanotaan monessa kohdassa. Ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi, ja kuten Kristus ja seurakunta, tulee miehestä ja naisesta yksi, ja jokaisen tulee rakastaa puolisoaan kuten itseään. Tästä puhutaan myös esimerkiksi Matteuksen evankeliumissa luvussa 19, mutta se päättyy jakeeseen 12 niin, että: "On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon." Tämä lähestulkoon kumoaa kaiken aiemmin kerrotun, samoin kuin kohdat, joissa kehoitetaan luopumaan kaikesta maallisesta, mukaanluettuna perheenjäsenet, lapset ja muut läheiset. Tämä voi toki tarkoittaa myös henkistä luopumista, siten että elää perheensä kanssa mutta ei sido itseään tai onneaan siihen millään tasolla, vaan voi olla valmiina luopumaan kaikesta siitä milloin vain.
Toisaalta, kaiken lisäksi, ihminen joka ei elä parisuhteessa tai missään ihmissuhteissa, säästyy samalla niiden kiusauksilta. Ja vain itseään harjoittamalla, kiusauksia voittamalla, on mahdollista kehittyä.
Niinpä parisuhde ja uskollisuus tarjoaa harjoitetta varmasti vaikka koko loppuelämän ajaksi.

Voodoo Child - Patient Love

Mitä tästä opin

Before sunrise by Cj Tanedo

Ei ole varmaankaan mitään niin kehittävää ja ihanaa, kuin oivaltaa jotakin uutta itsestään!

Olen viime aikoina keskustellut ja käynyt läpi huoletonta elämänasennettani, sillä olen joutunut perustelemaan uusille ihmisille sitä miksi elän tilanteessa missä elän, ja sen lisäksi myös eilen itselleni sitä miksi jouduin tilanteisiin joihin jouduin, toistuvasti vieläpä samanlaisiin. Löysin nimittäin itseni eilen kampin linja-autoaseman tunnelista humaltuneiden ja mielettömän pelottavien mielisairaiden ihmisten keskeltä viideltä aamuyöstä, kun ystäväni lähti omaan bussiinsa ja jäin yksin tunniksi ilman tekemistä tai kovin turvallista oloa.
Ja kun rupesin miettimään, miten taas päädyin jo tuttuun tilanteeseen, ymmärsin että olin ajanut itseni siihen tietoisesti. Matkustin nimittäin eilen Helsinkiin pikkujouluihin ilman mitään tietoa paluumatkan juna- tai bussiaikatauluista, niiden hinnoista, omasta rahatilanteestani tai mahdollisista nukkumapaikkamahdollisuuksista Helsingissä, suunnitelmissa lähteä juhlien jälkeen Lahteen. Tiesin jo etukäteen, että pikkujoulut kestäisivät ainakin puoleenyöhön, en vain tullut ajatelleeksi että silloin eivät ole auki rautatie- eivätkä linja-autoasemat, eikä julkisia kulje yöaikaan aivan samalla tavoin. Jo matkan puolessa välissä soittimestani loppui akku, ja tajusin ottaneeni mukaan juhlavaatteiden lisäksi yhden ohuenohuen villapaidan. Olin liikkeessä siis koroissa ja pikkumustassa, laskin lähtiessäni vain sisätilamahdollisuuksien varaan. Kännykässäkin riitti akkua vain vahingossa, enhän sitäkään tietenkään tarkistanut ennen lähtöäni.

Keksimme kuitenkin ystäväni kanssa 24h auki olevan McDonaldsin ja muita hyviä sisätilapaikkoja, eikä olo muuttunut täysin toivottomaksi missään vaiheessa. Eihän tilanne toivoton ollutkaan, varsinkaan moniin muihin aiempiin kokemuksiini verrattuna. Keskiyöllä eksyileminen ja muu samantapaisiin ongelmiin joutuminen ei nimittäin yleensä ole minulle mitenkään harvinaista, ja jotenkin olen huomannut löytäväni itseni todella usein mitä kummallisimmista paikoista ilman karttaa, kännykkää tai ketään, joka osaisi neuvoa edes oikean suunnan, tien lähimpään vessaan tai bussipysäkille. Eikä se kaikki voi olla sattumaa tai "huonoa onnea", kyllähän osa syystä on aina minun.

En ole ikinä kuvitellutkaan olevani mitenkään tarkka tai varovainen yleisesti minkään suhteen, mutta vasta viime viikolla keskustellessani kahden minun mittapuuni mukaan menestyneen ja hyvässä tilanteessa olevan aikuisen kanssa, tajusin miten välinpitämättömältä ja varomattomalta yleisestikin tämänhetkiset valintani kuulostivat. Kuten myös perusteluni niille. Totta on se, että olin kumpaakin henkilöä paljon nuorempi (kummatkin sanoivat että olen vain "nuori ja huoleton"), mutta uskon että asiaan liittyy muutakin, eivät nimittäin monet ikäiseni ystävät joudu niin usein niin suuriin vaikeuksiin huolimattomuuttaan. Oikeastaan en tiedä kovinkaan montaa yhtä huolimatonta ihmistä kuin minä koen olevani. Ja sitä minä eilen sitten siellä kylmillä penkeillä keskiyöllä istuessani mietin.

Jostain syystä ymmärsin kaiken sillä hetkellä hyvin selkeästi, kun pirteän näköinen, siistiin merkkituulipukuun pukeutunut nainen soi jotenkin tutun säälivän katseen puoleeni. Saatoinhan minä näyttää ehkä vähän surkealta äärettömän vähän lämmittävissä juhlavaatteissani, hiukset sotkussa ja koko yön valvomisen merkit kasvoilla, vaikken kokenutkaan tilannetta mitenkään järkyttäväksi. Tajusin yhtäkkiä, että olisin, ja olen aina halunnut viestittää kaikille niille, joiden kuvittelin pitävän minua säälittävänä, että ei hätää, tämä ei ole minulle mitenkään uutta, kestän kyllä. Halusin tuntea olevani vahva selviytyjä, jota vastoinkäymiset eivät lannista. Joka ei valittaisi kylmästä ainakaan pariin viikkoon niiden koettelemusten jälkeen. Joka kasvaisi vastoinkäymisten avulla aina vain kestävämmäksi. Minusta on äärimmäisen arvostettavaa pärjätä missä vain tilanteessa rasittamatta siinä muita ihmisiä, ja kuuntelen mielelläni mitä hulluimpia selviytymistarinoita tosielämästä.
Vaikka samallahan tietenkin minun pitäisi oppia huolellisemmaksi kerta kerran jälkeen, ja tehdä vaikka kuten tiimikaverini viime viikolla sanoi, ettei lähde ikinä matkaan ilman ylimääräistä käteistä, täyttä kännykän akkua ja muuta tarpeellista. Jos varautuu, on aina tietenkin pienempi todennäköisyys joutua pulaan yllättävissä tilanteissa.

Jotenkin en kuitenkaan haluakkaan muuttua. (Tässä kohdassa ikäkommentit ovat tuttuja.) Koen turvallisuuden jossain määrin sellaiseksi, joka erottaa todellisuudesta. Tylsäksi, tutuksi. Joksikin, mistä ei voi oppia. Eihän varustautuminen ennen lähtöä poissulje seikkailuja, mutta jos lähden matkaan ilman täydellisen aukottomia suunnitelmia ja varasuunnitelmia, on matka luultavasti, vaikkei ehkä parempi tai mukavampi niin ainakin mutkikkaampi ja vaihtelevampi.

Ja itsepähän kärsin huolettomuudestani. Ehkä minä joskus opin.

Moby - God moving over the face of the waters

(Tämän ihan mielettömän sävellyksen ikäänkuin löysin juurikin matkustaessani Helsinkiä kohti. En ollut aiemmin tajunnut tämän hienoutta, junassa istuessani, maisemien vilistessä ohi tämä vain iski ensi kertaa.)

Koska sydän sanoo niin

Kun elämässä käy paljon, ja muuttuu paljon, niin alkaa herkästi ajattelemaan sitä kokonaisuudessaan. Pohtimaan miltä tulevaisuus näyttää, mitä siihen mennessä on tullut saavutettua ja mistä virheistä on voinut oppia. Eilen ymmärsin kirkkaasti, etten elä ihan sitä elämää mitä haluaisin. Minulla on paljon suurempia tavoitteita kuin ne, mitä kohti tällä hetkellä olen kulkemassa. Mutta ne tuntuvat kaukaisilta, ja koen olevani kovin heikko ja epävarma kaikesta, joten en tätä ennen ole uskaltanut edes sanoa niitä ääneen. Nyt, kun silmäni rävähtivät kertaheitolla kunnolla auki, sain kuitenkin tartuttua toimeen ja puhelimeen. Vielä itkiessäni, kun en vielä tarkasti tajunnut mitä olin tekemässä, toisessa päässä puhelimeen vastattiin jo. Ja jotenkin kaikki järjestyi. Tai ei kaikki, eikä järjestynytkään, mutta lähinnä selviytyi omissa ajatuksissani.
Näin kokonaisuuden selkeästi, ja ymmärsin suunnan olevan minulle nyt se, mikä tuntuu oikealta. Se, mitä pidin suunnannäyttäjänä taisikin olla este, tai vähintäänkin hidaste, vaikken sitä ehkä vieläkään halua myöntää ihan oikeasti. Ja nyt, kun jouduin päästämään siitä irti, näin itseni ulkopuolelta.
On pelottavaa ja kauhistuttavaa suunnata täysin, täydellisen tuntemattomaan. Sellaiseen mitä en ole koskaan uskaltanut unelmoida ääneen edes ajatuksissani. Ja luottaa siihen että elämä ohjaa ja kantaa minne vain menenkin, ja mitä vain päätänkin. En osaa edes sanoa olenko tosissani tekemässä näin hurjia päätöksiä, enkä paljon mitään muutakaan.
Osaan sanoa vain että nyt tuntuu tältä. Nyt kuulostaa tältä.

Olen yksin, mutta en ole yksinäinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Alone in the flight by Matic Golob

Ulrich Schnauss - Goodbye

Tavattomattomat tavoitteet

Otin taas muutaman askeleen kohti fyysistä parempaa oloa, jonka olen asettanut suunnilleen tämän blogin aloittamisen aikoihin itselleni tavoitteeksi. Tavoitteeni muodostuu monesta eri määränpäästä, joita kaikkia lähestyn tasapainoisesti samaan tahtiin ilman turhaa kiirettä tai pakottamista, sillä se tuntuu ehdottomasti tehokkaimmalta tavalta kehittyä ja pitää kehittymisen halua yllä.
Tajusin nimittäin pitkästä aikaa taas eilen, että ihan oikeasti esimerkiksi muutaman kilon pudottaminen voisi keventää oloa ihan yleisesti, vaikken koekkaan olevani kovin kaukana ihannepainostani. En tarkoita siis mitään raivokasta nälkäkuurilaihduttamista, vaan monipuolinen ruoka plus säännöllinen liikunta -tyylistä juttua, jota olen pikkuhiljaa aloitellut ehkä puolen kuukauden ajan. Säännöllisyys vielä puuttuu, sillä koen tarvetta olla armollinen itselleni esimerkiksi väsyneenä tai kovien pakkasten aikana, mutta eiköhän jonkinlainen rutiini muodostu sitten itsekseen jos on muodostuakseen.

Meditation by Hannah

Mutta niin, tosiaan, tänään kävin ostamassa helokinsiemenöljykapseleita, joiden terveys- ja muista vaikutuksista luin eilen netistä niin paljon että vakuutuin. Olen nimittäin monesti vannonut, etten ikinä tule koskemaan ravintolisiin joita napsitaan purkista, sillä olen teorisoinut saavani kaiken tarvittavan oikeanlaisesta ravinnosta, joka on luonnollisempi vaihtoehto.
No, tajusin ainakin että kehon lisäksi periaatteeni kaipaavat tuuletusta myös, koska ei ravintolisien syöminen ole niin luonnotonta tai väärin kuin kuvittelin. Varmaan suurin osa ruoka-aineistakin on nykyään luonnottomampia kuin kylmäpuristettu siemenöljy. Saa nähdä, miten nopeasti näiden kapseleiden vaikutus alkaa näkyä vaikkapa atooppis-sekaihollani.
Lisäksi löysin vihdoin helpon ja keskipitkän lenkin jonka jaksoin juuri ja juuri juosta kokonaan. Lenkki on viihtyisä järvenrantamaisemineen, 8:n muotoinen, ja matkalla tapaa vuorokauden ajasta riippumatta aina muita lenkkeilijöitä, mistä pidän kovasti. Kaiken lisäksi lenkkiin sisältyy kaksi mäkeä (kummatkin ylä- sekä alamäkiä, sillä juoksen ne kumpaankin suuntaan) ja kahdet pitkät rappuset!
Eipä enää ihanteellisemmaksi voisi muuttua. Muuttua.. muuttua.. muutos. Muutos. Muutos! MUUTOS!

Jon Hopkins - Inner Peace