27. tammikuuta 2011

Joka päivä aina vaan enempi



Kuten joka kerta ennenkin, niin nytkin työviikon jäljiltä äärimmäisen uupuneena tunnen kohdanneeni ja oppineeni niin paljon uutta, että elämä tuntuu aivan ihmeelliseltä. Raha-asiat järjestyivät kohdallani jälleen kuin ihmeen kaupalla, matkat sujuivat turvallisesti, ymmärsin ja oivalsin paljon, ja mikä upeinta: koin niin paljon muiden ihmisten lämpöä, että sitä varastoitui varmasti tuomaan iloa monen viikon ajaksi.
On upeaa huomata kuuluvansa yhteisöön, joka on täynnä ihmisiä joiden kanssa on helppo ja hyvä olla ensitapaamisesta asti. Voin lähteä monien päivien reissuun täysin tuntemattomien ihmisten kanssa tietäen, että tulen kaikkien kanssa toimeen ja voin palata kotiin töistä uupuneena, mutta onnellisena uusista ystävistä ja kaikesta koetusta. Kaikki etäilyreissuilla kohtaamani unicefilaiset tuntuvat ymmärtävän harvinaisen hyvin jotain äärimmäisen tärkeää; auttamisen ja rakastamisen merkityksen. Ja on uskomattoman upeaa jakaa sitä heidän kanssaan muille aurinkoisilla kaduilla, käydä hienoja keskusteluja ja kohdata vielä hienompia ihmisiä. Yritän kovasti kuvata sitä, miten onnellinen ja kiitollinen olen työstä ja kaikesta ympärilläni, mutta sitä on vaikea täydellisesti kertoa.
Tämän illan tunnelmia nostatti myös tämä koskettava video, joka sai minut itkemään enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Ja tämä puhelu.

Aiheesta toiseen. Nyt tuntuu siltä, että haluaisin hankkia pieniä esineitä, täyttää huoneeni valoilla ja kankailla ja löytää esineille sellaiset paikat huoneestani, että ne voisivat muistuttaa minua tällaisista hetkistä, kun kiitollisuus ja lämpö täyttävät mieleni. Olisi myös kiva ostaa tarroja ja koristella mukanani kantamiani ja päivittäin tarvitsemiani tavaroita pieniä yksityiskohtia myöten. Haluaisin, että ympäristö tässä lähellä päivittäin näyttäisi enemmän samalta kuin miltä minusta tuntuu. Haluaisin maalata tauluja joita ripustaa seinille, muovailla kauniita tuikkukippoja ja suitsuketelineitä, haluaisin tehdä koristeita itse. Haluaisin tehdä löytöjä kirpputorilla sen perusteella, miltä esineet tuntuvat intuitiivisesti.

17. tammikuuta 2011

Välähdys


Intuition by Rom Lammar


En ikinä uskonut siihen hömpötykseen.
Ajattelin että aika sen tekee ja kaikki muu, ei voi tietää ennalta. Siihen tarvitaan se että tuntee toisen läpikotaisin. Elokuvien hidastetut kohtaukset olivat kyllä kauniita ideoiltaan, mutta optimismi ei riittänyt niiden todeksi uskomiseen. Toki kauan toisensa tunteneet voivat väittää, että tiesivät kohtaamisen hetkellä tulevansa viettämään loppuelämänsä yhdessä, aika kultaa muistot ja niin edelleen. Ystävykset, jotka ystävystyivät jo ennen avausrepliikkiä, intuitio, déjà vu ja niin edelleen.

En ennen tätä päivää.

Silloin, kun arjen keskellä tapahtuu oikeasti hidastettu elokuvakohtaus, ja hetkeksi joku kaikkea sitä ympärillä olevaa todellisuutta suurempi saa maailman sumenemaan, tajuaa aika paljon asioita. Tai oikeastaan sen jälkeen. Kun havahtuu, kun se ikuisuuden tunne menee pois ja sitä tajuaa jääneensä ikävöimään.
Tätä on vaikea kirjoittaa, koska mitkään sanat "aaaaaaaaaaa"n lisäksi eivät voi tarpeeksi hyvin selittää merkittäviä hetkiä menneisyydessä. En edes minä voi sitä enää kokea, turha siis yrittää kertoa muille, tai jotain,
mutta haluan vain kirjoittaa tämän kertoakseni, että

ihmeitä tapahtuu.


P.s. Kaksi muutakin ihmettä tapahtui tänään: Sain vihdoin lukujärjestyksen opiskelujen jatkumisen helpottamiseksi, ja löysin kautta aikojen maailman kauneimman vaatekappaleen itselleni.

11. tammikuuta 2011

"Yrityskonsultti kaavaili vammaista aulavahdiksi imagosyistä"

Kuva © National Geographic, Paul Kipping

Ja taas pääsin käsiksi lempiaiheeseeni (ei oikeasti, huomaan vain keskustelevani aiheesta harvinaisen paljon) luettuani päivän tuoreimmat uutiset Ylen sivuilta.

Ensinnäkin tämä, joka yllätti uudella luvulla: 30 000 täysin työkykyistä vammaista on tällä hetkellä Suomessa ilman työtä, (vaikka ilmeisestikin löytyisi työnantaja, joka harkitsee vammaista töihin imagosyistä, ikäänkuin maskotiksi). Sitten taas vertailuna saman päivän uutisista tämä, joka kertoo että länsimaissa on muodissa rekrytoida aasialaisia nuoria töihin, eikä heiltä, afrikkalaisilta tai eteläamerikkalaisilta useinkaan kysytä työhaastattelussa mitään taustoista, koska pelätään rasistin leimaa. Siten näistä työntekijöistä ei useinkaan tiedetä mitään.

Toisin sanottuna, ja näiden juttujen perusteella hyvin yleistäen, rekrytoijat tuntuvat mieluummin toimivan rasistisesti, kuin ottavat riskin saada rasistin leiman? Rasismia nimittäin on ihan yhtä lailla erilaisten henkilöiden suosiminen kuin väheksyminenkin, erilaisten väheksymisestä on vain paisuteltu hirveän paljon isompi juttu.

On hassua huomata, että edelleenkin Suomessakin käsitellään aiheita siitä, miten suhtautua ihmiseen joka poikkeaa tavalliseksi totutusta. Ensinnäkin se, että yrityksen imagoa yritetään pitää kiiltävänä niin kovasti, että otetaan riskillä esimerkiksi musta työntekijä, kertoo vähän siitä minkälaista täällä on. Se, että työntekijät valitaan ihan muun kuin osaamisen perusteella rasistin leiman pelossa taitaa tarkoittaa, että pelätään rasismia omalle kohdalle. Miten voi olla mahdollista, että ihmiset pelkäävät ulkopuolisten arvostelua tapauksessa, jossa he kohtelevat ihmisiä samalla tavalla mistään riippumatta? Tarkoitan tuolla tapauksia, joita olen käyttänyt esimerkkeinä, en esimerkiksi sitä jos lasta ja aikuista kohdellaan samalla tavalla.

Ja eivätkö vammaisetkin ole jo aika vanha juttu? Ja eri mantereeltakin kotoisin olevia ihmisiä on nähty täällä jo kohtalaisen pitkään. Silti se on aina ikäänkuin yllätys, että myös tällaisia ihmisiä voi kohdata. Ja sitten taas alkaa keskustelu siitä, mitä pitää tehdä. Ah, entäpä sitten ratkaisut, joihin ollaan päädytty!
Tällä hetkellä Helsingissä käytössä oleva hieno ratkaisu nimeltään positiivinen syrjintä, joka siis tarkoittaa aliedustetun etnisen ryhmän edustajan suosimista (huom! riippumatta onko edustaja muuten suomalaiseen työntekijään verrattuna tasavertainen!), ei mielestäni ole oikea päätös rasismikysymyksen aukaisemiseksi, sitäpaitsi jos kyseessä olisi hyvä päätös, otettaisiin siinä huomioon myös vammaisten suuret työttömyysluvut. Myöskään työntekijän valitseminen säälistä, tai muista epäreiluista syistä ei tunnu kovin reilulta. Eikä rasismia voida, kuten käytännössä on jo todettu, poistaa tekemällä siitä suurinta mahdollista syntiäkään. Eihän se että ihmiset alkavat varomaan sanojaan tiettyjen ihmisten kohdalla voi olla toivottavaa. Nimittäin ainakin omassa päässäni jo joskus pyörinyt kysymystulva, kuten "En kai kohtele tuota eri tavalla kuin muita?" , "Olisinkohan sanonut noin suomalaiselle?" tai "Pitääköhän minun auttaa vai ei, mikä tässä tilanteessa olisi vähiten rasistista?" sekoittaa vain moraaliuden rajoja.

Siinä, miten rasismiin voitaisiin tehokkaimmin puuttua, pitäisi mielestäni lähteä liikkeelle siitä että selvitettäisiin mistä se saa alkunsa. Onko kyseessä opetettu tai opittu asia, vai onko se ihmisissä luonnollinen käyttäytymismuoto?
Wikipedia kertoo näin.
"Pascal Boyerin mukaan ihmiset luovat stereotypioita esimerkiksi roduista, koska heillä on intuitiviinen käsitys, että toisen ryhmän jäsenet edustavat heille uhkaa. Omaa ryhmää halutaan suosia ja vähemmistöt pitää alempiarvoisessa asemassa. Kyse on omaa ryhmää suosivasta toimintatavasta, mutta se sotii usein ihmisten moraalinormeja vastaan. Siksi oman ryhmän suosiminen tulkitaan mieluummin virheellisistä uskomuksista johtuvaksi toimintatavaksi."
Tiedon puute (ts. virheelliset uskomukset), josta minun mielestäni lähes kaikki 'väärät teot' johtuvat, on anteeksiannettava asia. Ennakkoluuloinen suhtautuminen uusiin ihmisiin on kuitenkin loppujen lopuksi täysin terve ja hyväksyttävä asia, ei suinkaan rikos. Jokaisella näkökykyisellä ihmisellä on tarve määritellä muut henkilöt päättelemällä niistä merkeistä, mitä päällepäin voi nähdä, ja vaikka se voikin johtaa eriarvoiseen kohteluun eli rasismiin, ei sen vahingossa tekemistä pitäisi pelätä. Nykyaikana, kun erivärisiä ja erilaisia ihmisiä muutenkin kohtaa asuinpaikasta riippuen Suomessa melkoisen usein, ei mielestäni monikaan käyttäydy agressiivisesti vähemmistön edustajia kohtaan, ja jos joku niin tekee, niin tietää hän tämän todennäköisesti itsekin. Kylmässä mustavalkoisessa ihmisten jaottelussa ei muutenkaan taida olla kyse intuitiivisestä käyttäytymismallista, vaan jostakin opitusta tai koetusta.
Ja se taas on jo ihan eri juttu.


Kaikkeen ei tarvitse suhtautua äärimmäisen vakavasti, ja paljolta säästyttäisiinkin jos ihmiset löystäisivät pipojaan. Kaikki me täällä kuitenkin yhtä tyhmiä, hölmöjä ja tietämättömiä ollaan.

Tiedon lisäämiseksi, tai muuten vaan: www.ihmisoikeudet.net

9. tammikuuta 2011

Sydän auki

Kuvia, jotka liikuttavat tänään.



Kaikki kuvat täältä, © Unicef photography.

Ja vielä yksi juttu, jonka merkitys aukesi minulle henkilökohtaisesti hirveän voimakkaasti, ja jonka haluan myös sen takia jakaa kaikille muillekkin:

1. tammikuuta 2011

01012011


Kuten joka vuosi, tänäkin uudenvuodenaattona latasin kamerani patterit ajoissa, valmistautuen ottamaan kerrankin hyviä räjähdekuvia. Ja kuten joka vuosi, päädyin lopulta kuvaamaan kaikkea muuta, koska välähtelevistä valoista ei vaan saa hyviä kuvia. Ainakaan minä en.


Hyvää uutta maapallon kiertoa, joka on tällä kertaa koodattu numeroyhdistelmällä 2011.