Pehmeä viltti

Kissat on vihdoin päässyt yhdessä nukkumisen makuun! Ihanat <3

    

Namipalloilua!

   

Sen jälkeen, kun aikaisemmin hankkimani namipallo sai liian kovat kyydit alas rappusia ja halkesi kappaleiksi, olen yrittänyt aina ajoittain etsiskellä sopivaa uutta aktivointilelua. Kissankujeita -blogissa oli taas asiasta muistutus, ja vieläpä aika kivan ja kestävän oloinen esimerkkilelu jota lähdinkin heti eläinkaupasta hakemaan. Päädyin lopulta myyjänkin suosituksesta kestävämpään koirien leluun, josta iloa voi riittää vielä pitkäksi aikaa.

Luonnollisestikin hirveän nokkela ja tekemistä jo kaipaillut Aura ryhtyi samantien antamaan uudelle pallolle kyytiä, siltikin vaikkeivat sen sisältä putoilevat herkut niin hirveästi maistuneetkaan. Ruusulla pallon vierittäminenkin sujui ihan kohtalaisesti, mutta nopeana, ahneena pitkäkyntisenä se sai maistella ankkaa silti helpommin siten, että Aura vieritti ja Ruusu söi putoilevat palkinnot.

Auran leikkaus

Keskiviikkona Aura vihdoin pääsi leikkaukseen, jossa taattiin mouruton loppuelämä nyt neljän tuskastuttavan kiiman kärsimisen jälkeen.

Lähellä oleva pienklinikka toimi odotetun myötätuntoisesti ja ammattimaisesti, ja sain hakea pikkuisen kotiin heräilemään jo tunnin päästä ajanvarauksen alkamisesta! Tuohon tuntiin sisältyi siis jopa terveystarkastus (jossa Aura sai paljon kehuja turkkinsa kunnosta ja ruumiinrakenteestaan!) ja leikkauksen jälkeinen kissan paketointi lämpimästi kotimatkaa varten, joten toiminta oli erityisen tehokasta. Nopeus oli ihana juttu senkin takia, että olin hermoillut leikkausta jo yli viikon, ja pureskelin koko odotteluajan sormiani jännityksestä suunniltani.

Kotona neljän tunnin nukkumisen jälkeen Aura heräsi oikein ryminällä, ihan kirjaimellisestikin, kun jätin sen täydellisen tajuttomana pieneksi hetkeksi vahtimatta yläkertaan, ja lähdin hakemaan teetä. Kisu oli juuri silloin herännyt, ja puolitajuissaan seurannut minua alakertaan, enkä vieläkään tiedä miten sen oli edes mahdollista kipittää rappuja alas niin täydellisessä tokkurassa ettei se kyennyt edes seisomaan jaloillaan. Sen jälkeen jouduinkin rakentelemaan esteitä, jotta se ei loukkaantuisi. 

Ensimmäisen päivän toipuminen oli varmaan yhtä rankkaa emännälle kuin kissalle, en voinut jättää sitä hetkeksikään vahtimatta, ja meinasin todella pakahtua säälistä joka hetki. Sain onneksi Auran syömään ja juomaankin vähän, kunhan tarjoilin juomat sen lempityyliin lasista. Oli maailman liikuttavinta, kun kissa haki lämpöä ja turvaa sylistä, joten luonnollisesti kaikki muu jäi toissijaiseksi kipeän pikkuisen hoidolle.

Vielä toisena päivänä Auran vointi oli huolestuttavan heikko. Se liikkui lähinnä patterilta toiselle kylmissään, ja vaikutti kärsivän kivuista. Yritin soittaa eläinlääkärille vaikka kuinka monesti, sillä heikkovointisuuden lisäksi myös haava oli tihkunut vähän, mutta en saanut yhteyttä.

Lopulta illalla minua kuitenkin odotti kotona ihana reipas kisu, joka tuli tuttuun tapaan tervehtimään ovelle asti! Haavan paraneminenkin näyttää sujuvan ja vain vähäistä aristusta on jäljellä, mutta nuolemista estävä sukkakin pitää pitää päällä vielä huomiseen. Huh helpotusta!

Ruusun kuulumisista vielä sen verran, että sen lähes jokapäiväinen rohkaistuminen ja reipastuminen tarkoittaa entistä enemmän huomion ja rapsutusten kerjäämistä, ja se viettää nykyään suurimman osan ajastaan tuossa vieressä kehräten. Sen ääntely on vielä vähän säälittävän kuuloista yrittämistä, ja se on monissa jutuissa ihan superhölmö ja kömpelö, mutta itsensä viihdyttämisessä se on mestari! Ruusu voi pallotella millä tahansa pienellä esineellä tuntitolkulla kyllästymättä, ja tulla sitten taas nokosille syliin kuolaamaan. On täällä siis onneksi vielä ainakin yksi vauva! ♥

Tässä vielä kovasti eläinlääkärin kehuma pitkula kaikessa komeudessaan! Aikamoinen pötkö, eikö! ♥

Ruusu

Hei! Eihän toi ole Aura!
Joku ihan omituinen kehrääväinen pikkukisu on vallannut koko kodin!

Sen nimi on Ruusu, ja sen ensimmäisen viikon täällä se joutui viettää eristyksissä mykoplasmaepäilyn vuoksi. Auraa ihmetytti ja jännitti ihan hirveästi saunan oven takaa kuuluva itku, ja jouduin virittämään oven kahvaan hyppynarua, koska tuo nokkela tyyppi keksi, miten oven saa auki ilmankin Nooran apua.

Ruusulla kesti muutama päivä, kunnes se uskalsi tulla lähelle, kuten minua oltiinkin jo varoiteltu. Pieni tyttö on loukutettu ladosta kahden muun sisaruksensa kanssa vasta jokunen kuukausi sitten, joten ihmisiin kunnolla luottaminen, ja säpsähtelyn loppuminen tulee varmaan vielä viemään jonkun aikaa. Samalla hetkellä kun se lopulta kiipesi syliini ensi kerran se keksi myös, että osaan rapsuttaa. Voi sitä kuolaa ja leipomista! Nykyään se viihtyykin parhaiten sylissä kehräten. Taustalla söpö pieni mököttäjä, joka kyllä saa ihan yhtä paljon huomiota kuin uusi pikkusiskonsa.

 

Tytöt tutustuivat toisiinsa ihan perinteisesti vihan kautta. Aluksi tassua lensi naamaan harva se hetki, ja jouduin puuttumaan tilanteeseen monta kertaa. Aura tottui ajatukseen kaverista kuitenkin ensimmäisen päivän jälkeen, ja seurasi toista uupumatta, yrittäen saada tätä leikkimään kanssaan luovuttamatta, kohtaamastaan sähinästä huolimatta. Ja onnistui kuin onnistuikin!

Ruusun tehdessään oloaan kodikkaaksi se sattui vain vähän astumaan Auran tassuille, ja aluksi sen ottaessa nokosia aiemman ylhäisen yksinäisyyden Kuningattaren lempipaikalla koko talo raikui Auran huudosta. Raikuu se vielä välilläkin, mutta vuorottelu toimii myös ihan hyvin!

Vaikka tässä on eletty yhdessä jo pitkän aikaa, on kuvien postaamisessa kestänyt yllättävästä syystä. Ajattelin kahden kissan omistamisessa olevan kaikenlaisia haasteita, kuten niiden öinen tappeleminen tai hiekkalaatikoiden jatkuva putsaus, mutta oikeastaan suurin haaste onkin ollut yhteiskuvan saaminen! Jokainen onnistunut otos toisesta on samalla kuva toisen pyllystä, joten tänään otin järeämmät aseet käyttöön. Ei näistä silti loistokuvia tullut, mutta edes jotain!
Tuolla viimeisessä kuvassa on pieni vinkki käyttämistäni tekniikoista, jos ette meinaa arvata.